Luukku 12. 12 päivää jouluun

12 päivää jouluun

Genre: Film noir

      Ilta oli pilvinen ja sateinen, kuu heitti pilvien lomasta kapean kelmeitä valokiiloja mustaan asfalttiin. Adele sulki kaihtimet ja kääntyi takaisin huoneeseen.
      Ruokailuhuoneen pöytä kiilsi tyhjän tummana, sipaisten olematonta pölyä pöydän pinnalta, Adele astui olohuoneeseen. Sohva sopi täydellisesti korkeiden huoneiden ylevään tunnelmaan. Paksu matto vaimensi askelten äänet. Sängyn lisäksi ne olivat hänen ainoat huonekalunsa, muut hän oli jo myynyt.
      Ura taiteilijana ei avautunut Pariisissa, rahat olivat loppu. Oli aika tunnustaa tappionsa ja palata kotiin. Seuraavana päivänä hän kutsuisi huutokaupan pitäjän arvioimaan arvokkaimmat huonekalunsa, niistä saaduilla rahoilla hän saisi lentolipun Suomeen. 
      Aamulla Adele heräsi siihen, että ovikelloa kierrettiin varoen, aivan kuin se, joka oven takana oli, ei olisi halunnut sisään, vaan vain herättää hänen huomionsa.
      Nainen poimi aamutakin ylleen ja työnsi tohvelit jalkoihinsa, astui ovelle ja kurkisti ovisilmästä. Käytävä oli tyhjä, mutta lattialla oven edessä näkyi laatikko.
      Adele avasi oven, poimi laatikon syliinsä ja palasi ruokailuhuoneeseen. Kello oli vasta kuusi ja ulkona oli vielä pimeää. Adele avasi kaihtimet päästääkseen katulamppujen valon huoneeseen. Sähköt oli katkaistu jo edellisellä viikolla, ainoa valo huoneeseen tuli ulkoa.
      Laatikossa ei ollut osoitelappua ja se oli teipattu kiinni ruskealla pakkausteipillä. Adele painoi peukalonkyntensä teipin läpi ja veti pitkän viillon, jotta saattoi ujuttaa sormensa pahvin alle.
      Laatikko oli täynnä suuria styroks-rakeita. Adele työnsi kätensä rakeiden sekaan ja tunnusteli esinettä hetken, ennen kuin nosti sen esiin.
      - Viisihaarainen kynttilänjalka, Adele huokaisi ja ravisti styroksit takaisin laatikkoon. Siirsi laatikon lattialle ja asetti kynttilänjalan keskelle pöytää. Kynttilänjalka oli iättömän kaunis, sen pinta oli patinoitunut, mutta joku oli kiillottanut sen huolellisesti.
      Ihailtuaan kynttilänjalkaa hetken, Adele poimi laatikon, astui pieneen keittiöön ja polvistui mustan valurautakaminan eteen. Hän repi laatikon paloiksi, jotka sopivat kaminan pesään ja sytytti pahvin. Poltettuaan laatikon, hän työnsi pesään pari puukalikkaa. Telineessä oli puita enää päiväksi, sen jälkeen hän joutuisi värjöttelemään kylmässä. Lämpö oli katkaistu jo ennen sähköjä.
      - Kunpa ne palaisivat hiukan hitaammin, Adele mietti, tulen ahmiessa kuivia puita. Hän nousi, laski vettä pannuun ja nosti sen liedelle. Kun hän kolautti pannun vasten rautaista levyä, oven takaa kuului kevyt koputus. - Mitä ihmettä tämä nyt on, Adele kuiskasi ja astui eteiseen.
      Tälläkään kertaa oven takana ei ollut ketään, oven taakse oli ilmestynyt toinen laatikko. Adele poimi laatikon ja palasi sisään. Laatikon päällä oli kaunis, käsintehty joulukortti, arvatenkin ostettu ja arvokas. 
Tulen kuudelta, laita kaikki valmiiksi.  
       Adele käänsi korttia, mutta siinä ei ollut mitään vihjettä, keneltä se oli. Adele pudisti päätään, tuskin paketteja oli hänelle osoitettu, mutta koska niissä ei ollut vastaanottajan nimeä, kai hän ne saattoi pitää.
       Laatikko oli kuten edellisenkin, pelkkää ruskeaa ja pakkausteippiä. Avatessaan laatikon, Adele näki kaksi viinipulloa, hän nosti toisen esiin ja tutki etikettiä aamun kalpeassa valossa. Tuskin ne sentään vuosikerta viinejä olivat, hän mietti ja nosti pullot pöydälle kynttilänjalan viereen. Hän tunsi kielellään kihelmöintiä, mikäli paketissa ei olisi ollut salaperäistä korttia, hän olisi avannut toisen pullon ja nauttinut viinin antamasta lämmöstä. Mutta nyt tuntui, että kuka tahansa lahjan antaja olikin, oli soveliasta odottaa iltaan pullon avaamista. Toisaalta, jos lahjan antaja huomaisi erehtyneensä, tämä kai tahtoisi lahjansa takaisin.
      Höystettyään kahvin Adele nosti pannun lieden laidalle ja peitti sen pannumyssyllä. Hän antoi kahvin levätä hetken, ennen kuin kaatoi sen korvattomaan kuppiin ja kiersi sormensa lämpimän kupin ympärille.
      Sijattuaan vuoteensa Adele kulki eteisen ohi ja vilkaisi postiluukkua, siitä roikkui punainen silkkinauha. Oliko se ollut siinä jo aiemmin aamulla? Adele mietti ja nykäisi narua, se tuntui olevan kiinni jossain. Hän avasi oven ja poimi ovenkahvaan punaisella nauhalla sidotun ruskean paperipussin. Kurkittuaan porraskäytävää sekä ylös että alas, hän oli varma, ettei käytävässä enää ollut ketään ja palasi päätään pudistellen asuntoonsa.
       - Omenoita? Adele puuskahti avattuaan pussin, kolme herkullisen punaista omenaa. Enempää miettimättä hän poimi yhden, haukkasi suuren palan ja tunsi kuinka mehu valui leualle. Ensimmäisen suupalan jälkeen hän haukkasi uudelleen. Pian ensimmäinen omena oli kadonnut nälkäiseen vatsaan. Omena alkoi lämmittää tyhjää vatsaa suloisesti, hyvän olon tunne levisi koko kehoon. Miten kauan siitä oli, kun hän oli viimeksi syönyt kunnon aterian?
       Kelmeä aurinko pilkisti talojen välistä. Adele astui ikkunan luo ja seurasi hetken kadulla kulkevia kiireisiä ihmisiä, näillä oli paketteja käsissään, rimpuilevia lapsia jaloissaan ja tiukka ärtynyt ilme kasvoillaan.
       Puettuaan turkiskauluksisen takin ylleen, Adele pujotti saapikkaat jalkaansa, poimi käsilaukun ja astui käytävään. Asunnon ulkopuolella tuskin kukaan saattoi aavistaa hänen ahdinkoaan. Hänellä oli yhä kalliit päällysvaatteensa, eikä kukaan nähnyt, että niiden alla oli vain arkinen paksu puuvillamekko.
       Adele käveli torilla, kuin olisi katsonut kaikkea nenävarttaan pitkin. Todellisuudessa hän etsi pilaantuineita hedelmiä, juureksia ja vihanneksia, joita saattaisi pyytää ilmaiseksi, olemattomalle lemmikkikanilleen.
       Tuona päivänä pilaantuneita hedelmiä eikä juureksia ollut, hän sai vain muutaman salaatinlehden ja kurkun, joka oli puoliksi tummunut ja pehmentynyt. Palatessaan alakuiloisena asunnolleen, Adele huomasi ovensa edessä sisustusliikkeen kassin. Kassissa oli neljä eriväristä hapsuin koristeltua silkkityynyä. - Mitä minä teen silkkityynyillä? Adele mietti, nostaen kassin oven sisäpuolelle.
       Riivittyään salaatista pilaantuneet osat roskiin, Adele leikkasi kurkun hyvänä säilyneen pään kuutioiks ja poimi toisen omenan pussista, leikaten myös sen kuutioiksi. Salaatti näytti hyvältä, vaikka sen söikin krakeloituneelta lautaselta sormin.
      Adele muisteli aikaa, kun oli tilannut ravintolassa salaatin, pelätessään lihovansa. Nyt tuo kaikki nauratti, viimeisten viikkojen ajan hän oli haaveillut pulleasta pihvistä, paksulla kermakastikkeella ja pehmeän keltaisista jauhoisista perunoista.
      Syötyään kevyen lounaansa, Adele asettui sohvalle peitteen alle ja poimi kuluneen kirjan käteensä. Hän oli nukahtanut jossain vaiheessa ja herätessään hän kirosi itseään. Kaminan pelti oli unohtunut sulkea, kaikki vähäkin lämpö oli karannut harakoille. Hän melkein itki tyhmyyttään kolauttaessaan peltin kiinni.
      Kahvi oli kylmää, mutta kylmänäkin se lohdutti enemmän kuin vesitilkka. Ovelta kuului napakka koputus, Adele hätkähti säikähtäen ja hiipi hiljaa eteiseen, yrittäen nähdä oliko oven takana vihainen vuokraisäntä, joka oli käynyt jo pariin kertaan perimässä vuokraa, jota Adelella ei ollut varaa maksaa.
      Oven takana seisoi nuori poika. - Teille on lähetys, poika sanoi ja työnsi paperin ja kynän Adelen käteen.
      Kuitattuaan lähetyksen Adele tarttui yhdessä pojan kanssa laatikkoon ja nosti sen kynnyksen yli eteiseen. - Kiitos, Adele hymyili ja sulki oven, pojan juostua portaisiin.
      Saatuaan laatikon auki, Adele tuijotti käsin sutaistua lappua. 
Näiden oli määrä tulla tasatunnein, mutta nukuit kuin ruusunen, joten tässä ovat kello yhdentoista, kahentoista, kolmentoista ja neljäntoista paketit.  
      Adelea puistatti, hän nousi jaloilleen ja astui olohuoneeseen, käänsi hiukan kaihtimia ja katsoi vastapäistä vanhaa korkeaa kivitaloa. Kenellä oli suora näköyhteys hänen asuntoonsa. Kuka häntä tarkkaili. Ketään ei näkynyt vastapäisen rakennuksen ikkunoissa, Adele huokaisi ja palasi eteiseen.
      Laatikosta löytyi viisi kynttilänjalkaan sopivaa kynttilää, kuusi paksua punaista samettiverhoa, konvehtirasia, jossa oli seitsemän erilaista silkkipaperiin käärittyä suklaapalaa, kaksi lautasta, kaksi korkeajalkaista kristallilasia, kaksi hopeista haarukkaa ja kaksi hopeaveistä.
     Adele tutki vierelleen nostamiaan tavaroita. Verhot tuntuivat uusilta, ne olivat raskaat ja paksut. Sopivat täydellisesti ruokailutilaan ja olohuoneeseen. Verhotangot vain olivat ylhäällä katon rajassa, kolmen metrin korkeudessa, niihin hän ei yltäisi edes pöydältä kurkottaen.
     Katettuaan pöydän saamillaan astioilla, Adele jätti suklaarasian sohvan nurkalle, kuin hän olisi vain hetki sitten herkutellut ja unohtanut rasian siihen. Vatsa murisi äänekkäästi, koska hän ei nostanut ensimmäistäkään suklaaherkkua suuhunsa.
     Jääkaapissa oli vain valo ja purkki äidin syksyllä säilömiä maustekurkkuja. Adele poimi purkin käteensä, kaatoi mausteliemen lavuaariin ja maistoi ensimmäisen kurkun. Sen suolainen ja sokerinen maku vei miltei kielen mennessään. Äiti todella osasi säilöä, Adele ajatteli syödessään viimeisen kurkkusiivun.
      Kellon lyödessä kolme Adele pysähtyi eteiseen. Sydän alkoi lyödä kiivaammin. Hän ei ollut aamulla huomannut pakettien tulevan tasatunnein, mutta nyt kun salaperäinen lahjanantaja oli maininnut asiasta, hän tunsi jännityksen kasvavan, sekuntien madellessa.
      Ovenkahva rapisi, Adele syösyi kurkistamaan ovisilmästä, mutta näki vain tumman puvun selän ja huopahatun, miehen kadotessa portaita alas. Adele avasi oven, huutaakseen miehen perään, mutta tämä oli jo mennyt. Adele poimi ovenkahvaan kiinnitetyn paketin. - Kukkia?
      Laskettuaan kukkapaketin Adele kääntyi katsomaan astiaa, jota voisi käyttää maljakkona, kristallimaljakkonsa hän oli myynyt ensimmäisten tavaroidensa joukossa. Viimein katse palasi tiskialtaaseen ja sen pohjalla olevaan kurkkupurkkiin. Huudottuaan purkin, Adele laski siihen vettä ja avasi kukkapaketin.
      Tummanpunaisten ruusujen tuoksu oli huumaava. Hän asetteli ruusut purkkiin ja painoi kasvonsa niihin, jos sulki silmänsä saattoi melkein kuvitella, että oli kesä. Vain kolme tuntia ja tuo salaperäinen mies ilmestyisi hänen ovelleen. Enää Adele ei ajatellut miehen erehtyneen henkilöstä, mutta silti ajatus, että tämä seurasi hänen toimiaan, ahdisti hiukan.
      Tosin hän olisi saattanut sulkea kaihtimet halutessaan ja virittää paksut samettiverhot ikkunoihin, estääkseen miestä näkemästä huoneistoon, mutta kaiken jälkeen, se olisi tuntunut kovin tylyltä.
      Seuraavan tunnin Adele leikki tyynyjen hapsuilla, kokeili tyynyjä eri kohtiin sohvaa, aukoi ja sulki konvehtien ympärillä olevia silkkipapereita ja kiusasi itseään niiden herkullisella tuoksulla. Viimein kellon lyödessä neljää, hän astui eteiseen ja tunsi pettymyksen vihlaisun, vilkaistessaan postiluukkua. Mies oli jo ehtinyt käydä.
      Postiluukkuun oli työnnetty pikkuleipärasia. Rasiassa oli kymmenen somaa suklaalla ja kullalla koristeltua pikkuleipää, joita Adele oli ihaillut ainoastaan ikkunan takaa, konditorion ohi kulkiessaan. Adele poimi yhden pikkuleivän ja maistoi sitä varovasti. Pähkinäinen pehmeä maku oli viedä kielen mennessään. Suljettuaan rasian, hän asetti sen pöydällä olevien lahjojen viereen ja tuijotti hetken ikkunasta, alkavaa iltapäivän hämärää.
      Viideltä Adele seisoi peilin edessä, eikä välittänyt postiluukun kolahduksesta. Tällä kertaa se mitä tuli, kolahti suoraan eteisen lattialle saakka. Adele katsoi wc:n pienen peilin heijastamaa kuvaa, hän oli korjannut meikkiään ja pöyhinyt tummat hiuksensa pehmeiksi. Yksinkertainen musta mekko oli ikivanha, mutta silkki oli kestävä materiaali, hän oli suihkuttanut suihkun seinät märiksi ja ripustanut mekon suihkuverhon tankoon suoristumaan. Kun Adele viimein oli tyytyväinen ulkonäköönsä, hän astui eteiseen ja tuijotti lattialle pudonnutta rasiaa.
    Mustan rasian ympärille oli kiedottu sininen silkkinauha. Adele avasi rusetin ja sulki silmänsä, ennen kuin napsautti rasian auki. Avatessaan silmänsä, hän tuijotti henkeään pidätellen mustalla sametilla lepääviä koruja. Valkokultaisissa korvakoruissa oli kolme timanttia ja samaan sarjaan kuuluvassa kaulakorussa seitsemän hiukan suurempaa timanttia.
    Hän oli käyttänyt kalliita koruja aiemminkin, mutta vain lainannut niitä, ei omistanut. Adele palasi peilin eteen, kiinnitti korvakorut korviinsa ja kaulakorun kaulaansa ja katsoi peilikuvaa. Enää hän ei näyttänyt tulitikkutytöltä, joksi vielä aamulla oli itsensä tuntenut.
      Viimeinen tunti kului hitaasti. Adele avasi toisen viinipulloista ja kaatoi punaisena hehkuvaa juomaa korkeaan lasiin. Sytytettyään kynttilät hän astui ikkunan luo, nähdäkseen kuka tulija oli.
      Viimein hattupäinen tummaan pukuun pukeutunut mies harppoi kadun yli. Adele kuunteli kuinka askelet nousivat rappukäytävässä, ja pysähtyivät hänen ovensa taakse. Hän tuijotti ovea kuin lumottuna ja odotti. Kuului kuinka ovikelloa käännettiin täysi kierros kaakkoon ja päästettiin irti, niin että koko asunto rämisi. Adele nauroi hermostuneena ja astui ovelle.
      Ensin hän näki mustat kiiltonahkakengät, niitä seurasivat tummat housun lahkeet. Musta takki miehen yllä, istui täydellisesti. Tummat hiuksensa mies oli sipaissut sivuun otsalta ottaessaan hatun päästään. Viimein Adele uskalsi kohottaa katseensa miehen tummina nauraviin silmiin. - Päivää, kutsuin itseni illalliselle, toivon kaiken olevan valmista, mies sanoi ja antoi katseensa hyväillä hyväksyvästi naisen yllä olevia koruja ja mustaa silkkiä.
      Adele siirtyi syrjään. Toivoiko mies, hänen laittaneen heille ruokaa? Jos tämä tiesi, ettei hänellä enää ollut verhoja, miten tämä kuvitteli hänen kykenevän loihtimaan hienon illallisen heille.
      - Ai, sieltä illallisemme saapuukin, mies siirtyi syrjään ovelta, päästäen lähettipojan ohitseen. Pojalla oli käsissään kaksi paperikassia, kassien kyljessä komeili kadun vastakkaisella puolen olevan ravintolan logo.
     Adele poimi hämmentyneenä kassit käsiinsä ja palasi ruokailuhuoneeseen, laski kassit pöydälle ja nosti ensimmäisen rasian esiin.
     - Voinko auttaa? Mies kysyi ja avasi toisen kassin. Ammattimaisesti mies siirsi rasioista ja kupeista ruoat lautasille kauniiksi annoksiksi. Mies siirsi tuolia, auttaen Adelen istumaan, keräsi sitten roskat paperikasseihin ja siirsi kassit keittiön kaminan luo. Palattuaan mies kaatoi viiniä kahteen lasiin ja kohotti omaansa katsoen Adelea syvälle silmiin.
      - Viimeinen lahjani olen minä, mies sanoi ja sai Adelen kohottamaan kulmiaan. - Olen täällä kaksitoista seuraavaa tuntia, jos sallit sen, mies sanoi ja kilautti lasiaan Adelen lasia vasten.
      Adele maistoi lasistaan ja piti katseensa tumman pöydän pinnalla, kaikkea oli liikaa, jotta hän olisi voinut ajatella järkevästi.
       - Syödään ensin, mies sanoi, kuin aavistaen Adelen mieltä myllertävät tunteet. - Kuinka olet viihtynyt Pariisissa? Mies kysyi, saaden Adelen kohottamaan katseensa. Välttyäkseen totuuden kertomiselta, vielä pienen hetken, Adele pilkkoi pihvinsä ja maistoi herkullista lihaa.
                                                                                                                                           (jatkuu....)
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti