Luukku 16


Rekiretki

      Kaukovalot eivät näyttäneet kuin valkean pehmeän seinän, lähivalot hiukan pidemmälle tien pintaa, mutta näkyvyys oli olematon. Kaikki loppui auton ympärillä valkeaan sumuun. Selma nosti jalan kaasulta, sumun seasta saattaisi tupsahtaa eteen eläin tai ihminen.
      Ilma oli lauhtunut nopeasti ja joki oli vielä paikoin sula, kylmä ja kostea ilma kohtasivat alavalla peltomaalla, muuttaen maiseman valkeaksi usvaksi.
      Vastaantulijan näki vasta kun tämä oli jo melkein kohdalla, Selma vilkaisi taustapeiliin ja näki kuinka auton punaiset valot katosivat valkeuteen. Hän ei muistanut koskaan kokeneensa yhtä unenomaista tunnetta, hereillä ollessaan.
      Katuvalojen olisi pitänyt jo alkaa, Selma mietti, muistellen viimeistä näkemäänsä opastetaulua. Yhtäkkiä auton läpi kävi kevyt ilmavirta, Selma hätkähti ja tunsi hiustensa liikahtavan ilmavirrassa. Kaikki kävi nopeasti, Selma sulki silmänsä ja ehti tuskin säikähtää, kun vauhti hidastui mateluksi. 
     Kylmä pakkasilma nipisteli poskia. Selma avasi silmänsä ja tuijotti käsiään. Hetki sitten, hän oli puristanut nahkahansikkailla rattia. Nyt hän puristi valkeilla lapasilla rautaista kaarta, reessä jonka kyydissä istui.
     Sylissään hän piti mustaa villapeitettä, johon oli kirjailtu värikkäitä kukkia. Takin hihat näyttivät karkeammilta, kuin hänen villakangas takkinsa oli. Selma katsoi ympärilleen, sumu pellon yllä oli yhtä sakea, kuin aiemminkin.
      Kääntyessään katsomaan vierelleen, Selma veti kiivaasti henkeä. Mies joka istui vieressä ja piti hevosten ohjaimia, näytti täysin rauhalliselta. Mies oli pidempi kuin Selma ja tällä oli jalassaan suuret kippurakärkiset lapikkaat.
      Mies kääntyi ja Selma tunsi punastuvansa, jäätyään kiinni tuijottamisesta. Miehen siniset silmät siristyivät, tämän hymyillessä leveästi.
      - Mitä tämä on? Selma ihmetteli.
      - Mitä nyt? Miehen ilme vakavoitui.
      - Minä olen Selma, mutta kuka ihme sinä olet? Miten minä tähän olen tullut? Juuri äsken ajoin autolla, Selma sanoi ja tuijotti sumun seasta ilmestyvää kirkkoa.
      Kirkko oli tuttu, mutta katu kiemurteli oudosti. Ainutkaan keinovalo ei valaissut maisemaa, ei katuvaloja, ei jouluvaloja, ei edes kauppojen valokylttejä.
      - Puhut outoja, oletko kunnossa? Mies kysyi, otti suuren rukkasen kädestään ja kosketti Selman otsaa.
      Miehen käsi tuntui lämpimältä ja Selma tunsi ihonsa jäävän kihelmöimään, siitä mihin mies oli koskettanut.
      - Kuumetauti on paha, mies jatkoi. - Joskus kuume nousee hetkessä ja saa puhumaan sekavia.
      - Ei minulla ole kuumetta, Selma naurahti vaivautuneesti.
      - Oletko lyönyt pääsi?
      - En ole, Selma alkoi hermostua ja sulki silmänsä, otti lapasen kädestään ja nipisti poskeaan. Mutta avatessaan silmänsä, hän näki maiseman pysyvän ennallaan. Kirkko oli edelleen kirkko ja kirkon luona oleva museo oli paikoillaan, mutta kaikki muu näytti vieraalta.
      - Onko joku hätänä? Mies kysyi, hevosten hidastaessa käyntiä.
      - Ei, huimasi vain hetken, Selma hymyili. Mitä tahansa hänelle oli tapahtunut, oli ilmeisesti parempi olla tekemättä asiasta numeroa. Häntä pidettäisiin hulluna, jos hän kertoisi mitä tunsi. 
      Missään ei näkynyt ainuttakaan autoa, ei polkupyöriä, eikä töistä palaavia kiireisiä ihmisiä.
      Pienet harmaat mökit olivat siistinä rivinä kadun varrella. Miehen seisauttaessa hevoset yhden tuollaisen mökin eteen, Selma vilkaisi tätä. Mies laskeutui reestä, kiersi sen ja ojensi kätensä.
      Selma empi hetken, mutta päätti sitten toimia vaistojensa varassa, hän antoi miehen nostaa itsensä alas reestä. Hetken mies piti häntä lähellään ja juuri kun Selma luuli, että mies irrottaisi otteensa, tämä kiristi sitä ja antoi pusun Selman huulille. Ennen kuin Selma havahtui, hetki oli ohi, mies kääntyi taluttamaan hevosia mökkien välissä olevaa vajaa kohti.
      - Mene vain sisälle, ettet saa kylmää. Laitan hevoset talliin ja tulen perässä.
       Mieluummin hän olisi astunut miehen seurassa tuohon tupaan, mutta tämän viipyessä tallissa, Selman varpaita alkoi palella ja hän vilkaisi kenkiään. Ne olivat puolivartiset mustat nauhoitetut saapikkaat. Ovelle päästyään hän mietti koputtaako ovea, vai astua suoraan sisään.
       Lopulta hän päätyi koputtamaan kerran ja astui sen jälkeen sisään, pieneen laudoista rakennettuun eteiseen, oikealle jäävä pieni ikkuna oli jääkukkien peittämä. Toisen oven avattuaan, hän astui pieneen tupaan, jonka ainut valo oli katossa roikkuva öljylamppu.
      - Oliko mukavaa? Vanhahko nainen kysyi hymyillen, Selman jäädessä ovipieleen.
      - Oli, Selma epäröi ja poimi lapaset käsistään.
      - Riisu nyt hyvä tyttö ja tule pöytään, nainen jatkoi ja nosti suuren ruisleivän pöydän päässä istuvan miehen eteen.
      Selma riisui takkinsa ja laittoi sen seinällä olevaan naulaan, toisten karkeiden takkien viereen. Huivin ja lapaset hän laski suurten rukkasten päälle, puisen arkun kannelle. Kengät hän piti jaloissaan, koska mökki suuresta takasta huolimatta, tuntui vetoiselta ja viileältä.
      Pieni pöytä oli tehty halkaistusta puusta, sen molemmin puolin oli penkit ja toisessa päässä jakkara, jolla vanha mies istui. Huoneen nurkassa olivat yksinkertaiset kangaspuut, joissa oli tumma loimi.
      Ovi kävi ja Selma vilkaisi miestä, joka astui sisään. Tämä näytti tuntevan talonväen hyvin.
      - Hei Johan, tulehan pöytään, pöydässä istuva mies sanoi ja imaisi mustaa piippua.
      Johaniksi puhuteltu riisui takin, lakin ja kintaat ja istui vastapäätä Selmaa ja iski tälle hymyillen silmää.
      - Sinäkö tämän meidän Selman tahdot? Vanha mies kysyi, imaisten taas piippuaan.
      - Sellaista me Selman kanssa ollaan ajateltu, mies sanoi ja poimi Selman käden lämpimään kouraansa.
       Selma halusi vetää kätensä pois, mutta mies piti sen otteessaan. Miehen peukalon olemattoman pieni liike kämmenselkää vasten, lähetti outoja väreitä hänen iholleen.
      Keitto tuoksui herkulliselta, naisen kauhoessa sitä Selman edessä olevaan savikuppiin. Keitossa näkyi muutama pala lihaa, perunoita ja paljon lanttua.
      - Ei kai meillä Olgan kanssa ole mitään sitä vastaan, että tulet kotivävyksi, kunhan sen mestarikirjan saat.
      - Hyvähän se, että Taavetti saa apua pellolle, ei meillä rengille ole vara maksaa ensi kesänäkään.
      Aterian päätteeksi Olga keitti kahvit ja tarjosi sen pienistä siroista kupeista, jotka eivät lainkaan sopineet pienen hämärän mökin sisustukseen. Kahvi maistui kitkerältä, mutta Selma joi pienen kupillisen ja tunsi ruuan ja kahvin rauhoittavan sekavaa mieltään.
      Näytti siltä, että hän oli jotenkin siirtynyt ajassa, ilmeisesti hän oli tuon vanhan pariskunnan lapsi. Selma nosti katseensa edessään istuvan miehen nauraviin silmiin, tuosta miehestä oli tulossa hänen aviomiehensä.
      - Nähdään huomenna kirkossa, Johan sanoi kiitettyään ruuasta ja nousi.
      - Nähdäänpä hyvinkin, vanha mies sanoi kopauttaen piipun tyhjäksi takan hiillokselle.
      - Sopiiko jos tuon Selman huomenna kirkolta kotiin?
      - Käyhän se, kun on asiat jo sovittu, Taavetti naurahti ja taputti nuoremman miehen olkaa.
      - Hyvän miehen sinä saat, Olga sanoi Selmalle ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.
      - Niin, hän on kiltti.
      - Ilkeälle isä ei olisi kättäsi luvannutkaan, Olga naurahti ja silitti Selman poskea. - Menehän nyt saattamaan sulhasesi matkaan. 
      Selma poimi takin ja huivin ja astui hämärälle pihamaalle. Ennen kuin ovi takana ehti kiinni, hän tunsi kädet ympärillään ja yritti hetken rimpuilla. Huomatessaan rimpuilun turhaksi lujassa otteessa, hän luovutti ja sulki silmänsä.
      Suudelma oli lämmin ja tutkiva, Selma ei uskaltanut katsoa miestä, ennen kuin tämä viimein irrotti otteensa ja viileä pakkasilma kosketti suudelman jälkeen lämpimiä huulia.
      - En malttanut olla kokeilematta, Johan hymyili ja nipisti Selmaa poskesta, - Tykkään sinusta ihan valtavasti. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti