Luukku 17


Kuusen tuoksu


      Valkoinen usva peitti maiseman, Selma puristi reen keulaa, pysyäkseen kyydissä, Johanin yllyttäessä hevoset laukkaan.
       - Ei näin kovaa, Selma huusi ja nauroi hermostuneesti. Pakkanen nipisteli poskia, viiman lyödessä kasvoihin.
       Johan hellitti ohjia ja hevoset vaihtoivat ripeään käyntiin. Usva peitti kulkijat ja Selma tunsi oudon lämpimän ilmavirran kulkevan lävitseen. Sitten kaikki valkeni, hiljeni ja vauhti tuntui kovemmalta kuin hevosten ravatessa. Selma tunsi maailman pyörivän ja sulki silmänsä.
       Avatessaan silmänsä hän tuijotti eteensä ja näki oudon valkean pussin roikkuvan mustan rattaan päällä nenänsä edessä. Seinä hänen vierellään repäistiin auki ja viileä ilma iski sisään.
       - Oletko kunnossa? Mies kysyi.
       - En tiedä, Selma kuiskasi ja yritti käsittää, mitä ympärillään näki.       - Missä Johan on?
       - Soitan ambulanssin kulta, mies sanoi ja naputti pientä rasiaa, nosti sen korvalleen ja alkoi puhua.
   
      Seuraavan kerran herätessään Selma oli kirkkaasti valaistussa huoneessa. Seinät olivat hohtavan valkeat ja kaikkialla näkyi valkopukuisia hahmoja. - Olenko taivaassa? Selma kuiskasi.
      - Olet sairaalassa, lähimpänä oleva valkopukuinen nauroi. - Ajoit ojaan, en kyllä yhtään ihmettele, aivan hirveä keli.
      - Missä Johan on?
      - Poikaystävänne on odotushuoneessa, kunhan lääkäri käy katsomassa sinua, pääset kotiin.
      - Haluan kotiin, Selma sanoi ja hymyili. Oli hän missä tahansa, nämä outoja puhuvat ihmiset lupasivat, että hän pääsisi pian kotiin.
      - Esitän muutaman kysymyksen, nainen sanoi. - Testataan muistianne. Mikä nimenne on?
      - Selma Taavetintytär
      - Muistatko syntymäaikasi? Nainen jatkoi.
      - Annan päivänä seitsemäntoista neljäkymmentäviisi.
      - Anteeksi kuinka, nainen hymyili.
      - Annan päivänä.
      - 15 joulukuuta. Myöhästyneet onnittelut! Saitko lapsena lahjoja, kun syntymäpäiväsi on sattunut noin lähelle joulua?
       Ihmisiä kävi vuoteen luona, nämä esittivät kysymyksiä, joihin Selma ei osannut vastata, viimein mies joka oli repäissyt seinän auki ja Selman tähän kummalliseen paikkaan, ilmestyi ovelle ja hymyili.
      - Lähdetään kotiin.
      - Olen aivan valmis, Selma huokaisi. Tämä outo Johan voisi varmaan sysätä hänet takaisin kotiin, yhtä helposti kuin oli nykäissyt hänet pois sieltä.

      Toisin kuin Selma luuli, mies ei tarkoittanut kodilla Selman kotimökkiä, jonka hän oli tuntenut lapsuudesta asti. Mies tarkoitti valkeita huoneita, jonne he olivat nousseet korkeita portaita.
      - Hinautin autosi korjaamolle. Otatko kahvia?
      - Kiitos, Selma sanoi ja seurasi miestä huoneeseen, jossa oli pöytä ja tuoleja. Mies painoi jotain kapinetta, siirsi kupin laitteen alle. Selma seurasi kuinka höyryävä juoma juoksi kuppiin.
      Kahvi maistui pehmeälle, erilaiselle kuin äidin keittämä, se lievitti hiukan ahdistusta, jonka outo ympäristö loi. Selma poimi pöydällä olevalta lautaselta piparin ja maistoi. Se maistui samalle kuin ne, joita hän oli maistanut pappilassa, mutta oli paljon pehmeämpi.
      - Haetaan se joulukuusi, ennen kuin tulee pimeä, Johan hymyili.
      - Joulukuusi?
      - Sanoivat, että sinulla on hetkellinen muistinmenetys, mutten uskonut että olisit unohtanut ihan kaiken, mies sanoi ja kiersi kätensä Selman ympärille. - Jaksatko lähteä kuusen hakuun? Miehen silmien ilmeessä oli jotain tuttua, vaikka tämä näytti vieraalta.
      Selma sulki silmänsä ja mietti, mille mies tuoksui, hän ei ollut koskaan haistanut mitään vastaavaa. Yleensä miehet haisivat hielle tai tervalle. Tuntiessaan miehen hengityksen poskellaan, Selman sydän jätti yhden lyönnin väliin ja sai tämän räväyttämään silmänsä auki. Mies hymyili ja laski huulensa Selman huulille.
      Selma ei uskaltanut liikahtaa. Oli Johan joskus suikannut hänen kanssaan suuta, muttei koskaan näin, Selma mietti, tuntiessaan miehen kielenkärjen huulillaan. Kun Selma oli varma, että jalat antaisivat periksi, Johan lopetti. - Mennään, ennen kuin tulee pimeä, jatketaan tästä myöhemmin, mies sanoi ja kosketti Selman poskea.
      Saatuaan hengityksensä tasaantumaan, Selma seurasi miestä. 
   
      Iltapäivän auringon viimeiset säteet muuttivat kaiken kurjenpolven lilaksi. Johanilla oli kirves toisessa ja reppu toisessa kädessään. Repun mies jätti tielle, astuessaan kinoksen yli metsään. -  Älä nyt sinne jää seisomaan, Johan hymyili. - Tule nyt niin haetaan se valitsemasi kuusi.
      - Se on melko pieni, Selma sanoi, miehen ravistettua lumet kuusen oksilta.
      - Kulta, olohuoneeseen ei mahdu yhtään isompaa, tästäkin joutuu varmaan sahaamaan vielä pätkän pois.
      - Meinaatko sinä huoneelle tuoda kuusen?
      - Ei voi olla totta, kai sinä nyt joulukuusen olet nähnyt? Lääkäri sanoi, että vain lähimuistisi on vaurioitunut.
     - Anteeksi, olen vähän sekaisin vielä, Selma sanoi ja hymyili. Hänen oli ehkä viisaampaa pitää tietämättömyytensä omana tietonaan ja seurata kaikkea, ennen kuin avaisi seuraavan kerran suunsa.
     Miehen kaataessa kuusta, Selma hypisteli sen vihreitä neulasia. - Kuusi tuoksuu hyvälle.
     - Kuusi tuoksuu joululle, mies hymyili. Saatuaan puun kaadettua, Johan otti myssyn päästään ja astui Selman eteen, suudellen tätä suoraan suulle. - Vieläköhän kaakao on lämmintä, mies jatkoi ja poimi repusta pullon, josta kaatoi höyryävää juomaa kahteen suureen kuppiin.
     Maistaessaan miehen antamasta kupista kuumaa juomaa, Selma hymyili. Juoma oli paksua ja pehmeää ja maistui niin herkulliselle, että Selma sulki silmänsä ja puristi kuppia kaksin käsin.
     - Aivan kuin et olisi koskaan maistanut kaakaota, mies nauroi ja nipisti Selmaa nenästä. - Rakastan sinua muru.


    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti