Luukku 19


Kirje Joulupukille


      Ossi nosti kuusen rappukäytävään ja pysähtyi ilmoitustaulun eteen. Normaalisti siinä oli post-it lappuja tai talonmiehen kirjeitä asukkaille. Milloin oli vaunut jätetty väärään paikkaan tai lasten pyörä oli unohtunut oven eteen ja joku vanha ihminen, oli melkein kompastunut.
      Nyt ilmoitustaululla komeili aivan perinteinen valkea kirjekuori, johon oli kirjoitettu suurin punaisin kirjaimin: JOULUPUKKI
      Mies astui pari askelta portaisiin ja palasi takaisin. Oliko joku äiti unohtanut tilata joulupukin ja pelkäsi ettei löytäisi punanuttua viidessä päivässä. Vai oliko kirje lasten, ehkä näiden äiti oli kiinnittänyt kirjeen yhdessä lastensa kanssa ilmoitustaululle.
      Vedettyään punaisen nastan irti kuoresta, Ossi työnsi sen takkinsa taskuun ja harppoi portaat ylös.
      Saatuaan kuusen jalkaan, mies katsoi sitä tyytyväisenä. Alunperin hän ei aikonut laittaa kuusta lainkaan, mutta kauppiaan tyrkyttäessä viimeistä, muotopuolta liki oksatonta karahkaa, Ossi oli ajatellut sen sopivan erinomaisesti hänen koruttomaan asuntoonsa. Jos puu ei täyttäisi joulukuuselle asetettuja kauneusvaatimuksia, olkoon se sitten vaikka jouluviisi, modernia taidetta, mies päätti. 
     Illalla istuessaan sohvalla Ossi katseli tv:tä, vasta mainoskatkolla punanutun hypätessä ruutuun, hän muisti ilmoitustaulusta poimimansa kirjeen.
      Käsiala ei ollut lapsen jälkeä, suuret tikkukirjaimet olivat selkeitä ja täsmällisiä. Ossi poimi keittiöstä veitsen ja avasi kuoren. Kirje oli kirjoitettu kauniilla kaartuvalla käsialalla. Siinä oli nykykäsityksen mukaan paljon ylimääräisiä kirjainten alku ja loppu kiehkuroita.
      Ossi vilkaisi arkin alalaitaa allekirjoitusta etsien, mutta sitä ei ollut, oli vain punakynällä piirretty sydän.
Rakas Joulupukki! 
      Kirje alkoi kuin ne sadat tuhannet, joita punanuttu Korvatunturille vuosittain sai. 
      Tämä vuosi on ollut surkea. Ossi hymähti, hän oli täysin samaa mieltä. Olen menettänyt kolme työpaikkaa. Kyllä, myös sen viimeisen. En ole vieläkään onnistunut löytämään kunnollista miestä. Hän jota rakastin, paljastui petturiksi. Sanoi ettei voinut luonteelleen mitään ja minun pitäisi hyväksyä, jos tahtoisin hänen kaltaisensa menestyvän miehen. Onneksi minä sentään voin asialle jotain, jätin hänet.       Rakas Joulupukki, tänä vuonna en toivo sinulta muuta, kuin rasian suklaata ja pari kynttilää, jotta voin viettää tunnelmallisen joulun, kaksin kissani Rufuksen kanssa. ❤️ 
      Allekirjoituksena kirjeessä oli pelkkä sydän. Ossi käänsi kirjeen kädessään, toinen puoli kirjeestä oli puhdas.
      Oliko kirjeen kirjoittaja tosissaan? Toivoiko tämä, jonkun rapussa vierailevan pukin ilmestyvän ovensa taakse jouluyönä? Ajatus kiehtoi miestä, mitä enemmän hän asiaa mietti. Ainut ongelma oli, ettei hänellä ollut mitään tietoa kirjeen lähettäjästä.
      Tosin, ei hänellä ollut muutenkaan juuri tietoa talon asukkaista. Hänen työaikansa olivat tasaisen epäsäännölliset, eikä hän tavannut jäädä porraskäytävään juttelemaan, jos joskus sattui naapuriinsa törmäämään.
      Hän kyllä saisi helposti selville, kuka talon asukkaista sopi kuvaukseen, yksin asuva nainen ja kissa. Hänen työparinsa voisi tunnistaa asukkaan, vain nuuhkaisemalla postiluukusta, miehellä oli niin vahva kissa-allergia, että tämän silmät muurautuivat umpeen, jo kun joku sanoi sanan, kissa.
      Mutta noin salaisuuden selvittäminen, olisi liian helppoa ja nopeaa. Ossi mietti, kauanko menisi tutkia sormenjäljet kirjeestä ja etsiä niitä vastaavat rapussa olevien ovien pielestä. Mitä pidempään hän asiaa mietti, sen paremmalta idea alkoi tuntua.
      Illan kääntyessä yöksi, Ossi poimi naulakon päältä salkun, jossa säilytti kentällä tarvittavia välineitä. Ninhydriiniä oli vielä sopivasti jäljellä, hän puki mustat vaatteet ja astui rappukäytävään pieni taskulamppu hampaissaan.
      Sitä, mitä tekisi, jos joku asukkaista sattuisi yllättämään hänet, mies ei miettinyt puolta sekuntia pidempään, hän oli kuitenkin poliisi. Ehkä hän ehtisi ylempään kerrokseen ja mikäli ei ehtisi, hän keksisi kyllä selityksen hiippailulleen.
      Tuntia myöhemmin Ossi palasi asuntoonsa, pudotti keräämänsä sormenjälkinäytteet olohuoneen pöydälle, avasi oluen ja istui alas.
      Hän etsi kirjeestä siinä olevat sormenjäljet ja jätti huomioimatta omansa, vuosien saatossa oma sormenjälki oli tullut niin tutuksi, että sen saattoi tunnistaa parista pienestä kohdasta.
      Työssä noita yhtymäkohtia, rikospaikalta löydetyn ja mahdollisen epäilyn sormenjäljen välillä piti löytää 12 kappaletta, ennen kuin tuomio voitiin katsoa täytäntöön pantavaksi.
      Mies keskittyi työhönsä niin, että unohti ajankulun. Viimein tutkittuaan neljäkymmentä kahdeksan näytettä, miehen sydän jätti lyönnin väliin. Tarkistaen kahdesti, että kaikki 12 pistettä löytyivät, Ossi nojasi sohvan selkänojaan ja pörrötti hiuksiaan, päänahkaansa hieroen.
      Hän löysi naisen. Tämä asui asunnossa 24, kaksi kerrosta ylempänä. Vaikka kuinka mietti, Ossi ei saanut mieleensä edes sitä, oliko yläkerran asukas tumma vai vaalea, yli vai alle kolmikymppinen. Kissaa hän ei muistanut nähneensä viidennessä kerroksessa, ei edes kuulleensa naukumista yläkerran parvekkeelta.
      Vilkaistessaan seinällä olevaa kelloa, Ossi kirosi ääneen. Työvuoro alkaisi vajaan kolmen tunnin kuluttua. Naisen itsensä etsiminen oli pakko jättää myöhemmäksi.
 
      - Sentti ajatuksistasi, Riku kysyi Ossin haukotellessa.
      He olivat olleet tutkimassa koruliikkeen ryöstöä, Ossi pelkäsi että hän oli tuhonnut todisteita enemmän, kuin löytänyt niitä, silmäluomien yrittäessä väen vängällä kiinni, jokaisen räpäytyksen jälkeen.
      - Leikin eilen salapoliisia.
      - Eikö työ yksin riitä? Riku nauroi käynnistäen auton. - Ratkaisitko suurenkin rikoksen?
      - Ratkaisin pienen salaisuuden, mutta vasta puolittain.
      - Miten voi ratkaista salaisuuden puolittain?
      - Tiedän kuka, tai minkä niminen henkilö on kyseessä, mutten vielä tiedä miltä hän näyttää.
      - Kyse on naisesta, Riku nauroi. - Kuka tämä salaperäinen nainen on ja miten sinä päädyit hänen jäljilleen?
      - Hän oli jättänyt minulle kirjeen ilmoitustaululle.
      - Sinulle? Hän ilmeisesti tuntee sinut paremmin, kuin sinä hänet.
      - No ei se varsinaisesti ollut minulle, Ossi myönsi. - Se oli osoitettu Joulupukille.
      - En tiennytkään että teet pukkikeikkoja?
      - En teekkään, mutta...
      - Jos kerran tiedät minkä oven takana nainen asuu, eikö olisi yksinkertaisinta mennä ja rimpauttaa hänen ovikelloaan?
      - Aivan liian tylsä tapa pyytää naista treffeille, odotan aattoiltaan. Vien hänen toivomansa lahjan ja annan kohtalon hoitaa loput.
      - Entä jos joku toinen ehtii ensin?
      - Viidessä päivässä? Enkä usko, että nainen jakoi montaa kutsukirjettä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti