Luukku 20


Hiljaa leijaa hiutaleet

(Palataan Pariisin Adelen asuntoon...)

      - Kuinka olet viihtynyt Pariisissa? Mies kysyi.
      Adele kohotti katseensa ja työnsi suuren palan pihviä suuhunsa, välttyäkseen vielä pienen hetken totuuden kertomiselta. Miehen silmät olivat läpitunkemattoman tummat, mutta lämpimät.
      Pihvi maistui herkulliselle, saatuaan suunsa tyhjäksi, Adele tarttui viivytellen viinilasiin. Laskettuaan lasin takaisin pöydälle, hän päätti, että hyökkäys olisi tuossa tilanteessa paras puolustus. - Ilmeisesti tunnet minut paremmin, kuin minä tunnen sinut? Adele pyöritteli viinilasia pöytää vasten. - Mikä nimesi oli?
      - Frank Martin.
      - Nimi ei sano minulle mitään, pitäisikö sen sanoa? Mistä sinä tunnet minut?
      - Enhän minä sinua tunne, Frank hymyili vinosti. - Siksihän tässä istutaan.
      - Niinkö?
      - Ystäväni oli ostanut sinulta taulun.
     Adele yritti muistaa edellisen viikon aikana myymänsä teokset, sekä sen, kenelle oli niitä tullut kaupitelleeksi. Rahojen loputtua, hän oli istunut torin laidalla ja kaupitellut taulujaan, ilman toripaikkaa, aina kun vartijan katse oli kääntynyt sivuun. - Olet yrittänyt myydä teoksiani parhaani mukaan, Adele sanoi ja maistoi uuden palan lihaa ja höyrytettyjä vihanneksia, joiden päällä oli herkullista kastiketta.
      - Missä työsi ovat? Mies kysyi ja antoi katseensa kiertää tyhjiä seiniä.
      - Ne on pakattu, lähetän ne Suomeen.
      - Et siis pidä Pariisista?
      - Kuka ei pitäisi Pariisista, Adele hymyili. - Pariisi vain on liian vaativa, aroille taiteilijan aluille.
      - Minulla on galleria parin korttelin päässä.
      - Niinkö? Tulitko tarjoamaan galleriaasi minun käyttööni? Pelkäänpä etteivät rahani riitä edes viikon vuokraan, etenkään Seinen vasemmalla rannalla.
      - Edellinen näyttely purettiin viikonloppuna, seuraava on vasta tammikuun puolessa välissä.
      Adele katsoi miestä pitkään viinilasinsa yli. - Jollet pyydä rahaa, mitä sinä haluat vastineeksi?
      Mies oli hetken hiljaa, maistoi viiniä ja haastoi Adelen katseellaan, - Yhden tauluistasi.
      - Saat aivan minkä tahansa.
      - Älä aliarvioi itseäsi noin rankasti, Frank sanoi melkein tylysti, - Saanko nähdä töitäsi?
      Adele laski haarukan ja veitsen lautaselleen, pyyhki suunsa pellavaliinaan ja nousi.
      - Ei nyt heti, mies nauroi.
      - Katsotaan vain, Adele sanoi. Hän pelkäsi, että jollei nousisi herkullisen aterian äärestä, hän söisi koko annoksen ja hänen niukkaan ruokaan tottunut vatsansa alkaisi kiukutella.
      Adele meni makuuhuoneeseen ja poimi ensimmäisen pinossa olleen taulun. Taulut olivat viisikymmentä kertaa kuusikymmentä senttiä, vain yksi oli ollut noita suurempi, kaksi kertaa edellisten kokoinen, mutta juuri sen, hän oli saanut edellisellä viikolla myytyä.
      Kantaen taulut yksitellen liki tyhjän olohuoneen ja ruokailutilan seiniä vasten, Adele vaihtoi muutaman kerran taulujen paikkaa. Niillä jokaisella oli oma paikkansa. Tiettyjen töiden vieressä toiset pääsivät paremmin oikeuksiinsa, kuin jonkun toisen vierellä.
      Frank seurasi Adelen touhua, kaatoi itselleen uuden lasin viiniä ja siristi silmiään, katsellen maalauksia ammattilaisen silmin. Jokaisessa niissä näkyi naisen kädenjälki, se oli värien sävyssä, pensselin vedoissa ja syvyysvaikutelmassa, joka loi kuviin hämmentävän aidon vaikutelman.
      - Tuosta pidän, mies nousi ja astui Adelen viereen, - Värit ovat hienot, vaikka sävyinä on pelkkä ruskea ja kulta.
      Miehen takin hiha hipaisi Adelen paljasta kättä ja sai oudot väreet kulkemaan pitkin naisen selkärankaa. - Tuona päivänä valo oli outo. Katulamppujen valo heijastui matalalla olevista pilvistä takaisin alas.
       - Miten saat maalauksista noin eläviä, käytätkö pellavaöljyä?
       - Alempien kerrosten maalin ohennan pelkällä tärpätillä, jotta kuivuvat nopeasti. Mitä lähemmäs pintaa pääsen, sen enemmän lisään ohenteeseen öljyä. Se tosin hidastaa taulujen kuivumista.
      - Mihin tässä kiire valmiissa maailmassa. Onko sinulla keskeneräisiä töitä täällä?
      - Ei, en ole maalannut hetkeen. Viime viikot olen yrittänyt kaupitella näitä, mutta torimaksut ovat niin hurjia, etteivät tauluista saadut tulot riitä edes niitä kattamaan.
      - Ja nyt olet päättänyt luovuttaa?
      - Ajattelin myydä loput huonekalut ja palata kotiin Suomeen. Kauanko olet vakoillut minua? Ensimmäisen kerran illan aikana, mies väisti Adelen katsetta ja jätti vastaamatta.
      - Niin kauan? Adele vastasi hiljaa ja katsoi maalauksesta viereisen talon vanhaa kiviseinää ja siinä olevia ikkunoita. Lumisade alkoi kuin varkain, tehden näkymästä unen omaisen. - Mikä noista on sinun ikkunasi?
      - Ei sillä ole väliä. Olet melko siveellinen nainen, Frank hymyili.
      - Ei tunnu kivalta tulla seuratuksi.
      - Se tapahtui ihan sattumalta, seurasin Perseidien tähdenlentoja, istuin parvekkeella. Kaikki muut asunnot olivat pimeitä, vain sinun huoneistossasi oli täysi valaistus päällä.
      - Maalatessa unohdan ulkopuolisen maailman.
      - Maalasit suurta työtä suurieleisesti, tuona yönä pelkäsin että suljet verhot, Frank sanoi ja siirsi Adelen hiukset tämän korvan taakse. - Näytit taruolennolta, joka oli karannut väärään aikaan.
      - Jaa, miltähän mahdoinkaan näyttää?
      - Hiuksesi olivat sekaisella nutturalla, sinulla oli joku valkea liehuva vaate suojanasi. Aluksi luulin, että esiinnyt tahallasi, muttet edes vilkaissut ulos kolmeen tuntiin.
      - Toivottavasti olin siveä, Adele pudisti päätään.
      - Näissä on ihan selkeästi yhteinen teema, Frank vaihtoi puheenaihetta, säästyäkseen vastaamasta kysymykseen, - Olet suunnitellut pitäväsi näyttelyn, maalatessasi näitä.
      - Millainen galleriasi on? Pieni vai suuri, tuleeko sinne luonnonvaloa?
      - Voimme käydä vilkaisemassa sitä, mies sanoi ja tarttui Adelen käteen.
      Galleria oli vanhan rakennuksen alakerroksessa, se oli pieni ja intiimi. Lattia nousi yhden askelman kadulta tultaessa ja suuri päätyseinän kokoinen ikkuna jonka keskellä lasiovi oli, toi tilaan katulamppujen kultaamaa valoa.
      - Tämä näyttää hienolta, Adele mittaillen katseellaan korkeaa vaaleaa huonetta. - Ja tämäkö ei maksaisi minulle, kuin yhden teoksen, oletko aivan varma?
     - Aivan varma, mies sanoi niin läheltä, että Adele hätkähti. - Varmempi kuin aikoihin, Frank sanoi ja käänsi Adelen syliinsä.
      Mies oli varsin vakuuttava, Adele mietti, maistaessaan viinin miehen huulilta. Frankin viimein irrottaessa otteensa, tämä nosti kädessään pitelemänsä viinipullon tarjoten Adelelle viiniä. - Yhteistyön kunniaksi, mies sanoi ja joi Adelen jälkeen suoraan pullon suusta. 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti