Luukku 25


Viimeinen lasku


      Tiina katsoi edessään avautuvaa rinnettä, kellertävät valot loivat tunnelmaa, kaiuttimista pauhaava musiikki nosti sykettä. Vesa oli jäänyt ravintolaan oluelle, odottamaan kun hän laskisi viimeisen laskunsa, ennen rinteen sulkeutumista.
      Tiina heilautti laudan vauhtiin, uusi kapine aurasi terävillä kulmilla päivän jauhettua rinnettä. Takaa tuleva laskija ohitti Tiinan vain tuuman etäisyydeltä. Seuratessaan laskettelijaa, mustanpuhuva ilme kasvoilleen, Tiina kuuli toisen suhahduksen. Tällä kertaa ohitus ei onnistunut, takana tuleva kampitti Tiinan lautoineen ja sai tämän heittämään tahattoman puolivoltin. Laudan siteet aukesivat ennen törmäystä rinteeseen.
      Kuului valtava pamaus ja sen jälkeen täydellinen hiljaisuus. Tiina jähmettyi paikoilleen, jokin hänessä oli rikki. Kipua jolla rikkoutuneen kohdan voisi paikantaa, ei vielä tuntunut.
      Jossain käynnistyi moottorikelkka. Sireeni alkoi uikuttaa lohduttavasti voimistuen, Tiina kuunteli kuinka kuski väänsi kahvaa, rinteen jyrkentyessä. Kelkka pysähtyi kohdalle, toinen kyydissä olleista miehistä polvistui Tiinan vierelle.
      - Kävikö pahasti? Mies kysyi rutiinilla.
      - En tiedä, Tiina kuiskasi, uskaltamatta liikahtaa.
      Toinen miehistä tarttui oranssiin alustaan, toi sen Tiinan vierelle ja tuki alustan polvellaan vasten rinnettä. - Viedään sinut alas, mies selitti, tarttuen olallaan olevaan radiopuhelimeen. - Ambulanssi, rinne kolme, B, mies sanoi samalla, kun valmistautui nostamaan Tiinan alustalle ja moottorikelkan perässä olevaan ahkioon.
      Jalassa alkoi tuntua outoa kuumotusta, Tiinaa oksetti, silmissä vilisevät männynlatvat ja oranssit valot pakottivat sulkemaan silmät.
      Ambulanssi kaarsi hampurilaisravintolan pihaan, samalla hetkellä kun moottorikelkka sammui.
      - Annetaan kypärän olla, joku miehistä sanoi, näiden nostaessa Tiinan ahkiosta paareille ja ambulanssiin. - Kohta pääset hoitoon, vierelle istuva mieshoitaja totesi, osoittaen Tiinan silmiin pienellä lampulla. - Oletko juonut alkoholia?
      - En, tai olen, yhden siiderin, siitä on tunti, Tiina laski.
      - Ei enempää?
      - En laske humalassa, Tiina sanoi sulkien silmänsä.
      - Fiksu tyttö. Viedään sinut suoraan keskussairaalaan, mies totesi.
      - Voinko soittaa, Tiina kysyi, etsien taskustaan puhelinta.
      - Toki, sairaalasta et voi soittaa, ennen kuin pääset osastolle. Onko puhelimesi kunnossa?
      - Kai tämä, Tiina kuiskasi, etsien Vesan numeron.
      - No? Vesan ääni oli hiukan ärtynyt, taustametelistä päätellen tämä oli edelleen ravintolassa.
      - Sattui vahinko, Tiina aloitti.
      - Näin ambulanssin, joku tuotiin rinteestä.
      - Minut tuotiin, olen ambulanssissa.
      - Kävikö pahasti, tulen sinne, minne?
      - Pärjään kyllä, vievät keskussairaalaan. Nuku yö ja tule huomenna, en usko että pääsen hetkeen osastolle.
      - Oletko varma? Vesan äänessä kuulsi helpotus.
      - Ihan varma, pidä hauskaa, nähdään huomenna, Tiina sulki puhelimen.
      Sairaalassa Tiina vietiin ensiapuun, lääkäri tutki pikaisesti ambulanssissa kirjatut paperit, kuittasi ottaneensa potilaan vastaan.
      Seurasi lisää kysymyksiä, tutkimuksia, verikokeita ja lopulta puolen yön jälkeen Tiina pääsi osastolle odottamaan aamulla suoritettavaa leikkausta. Sääriluu oli katkennut kahdesta kohtaa, akillesjänne ja pohjelihas olivat osittain revenneet. Aivotärähdys ei ollut paha, mutta päänsäryn luvattiin jatkuvan ainakin aamuun.
      Tiina soitti Vesalle uudelleen, kuultuaan leikkaus ajan. - Hei, oliko ikävä? Tiina hymyili miehen vastattua.
      - Tiina hei, en taida olla ajokunnossa ihan vielä, miehen ääni oli nolo.
      - Ei haittaa, leikkaavat vasta kymmeneltä, pääsen osastolle iltapäivällä.
      "Lopeta se" Tiina kuuli naisen nauravan jossain Vesan takana, Tiina yritti keskittyä miehen sanoihin. - Tulen kolmelta, Vesa sanoi ja sulki linjan.
     
      Iltapäivä oli pitkällä Tiinan päästessä takaisin osastolle. Vesa tuli miltei heti, nosti tuolin vuoteen vierelle ja tarttui Tiinan kädestä. Miehen silmät verestivät edelleen, Tällä oli musta poolopaita, joka korosti tummia silmänalusia.
      - Menikö myöhään illalla?
      - Bändi oli hyvä ja sattui mukava seurue samaan pöytään.
      - Pääsen vasta huomenna sairaalasta.
      - No hemmetti, meidän piti lähteä tänään.
      - Tulen bussilla, jään kuitenkin sairaslomalle. Sinun on oltava huomenna töissä.
      - Miten sinä? Osaatko edes kulkea kepeillä?
      - Pääsen vasta kun osaan, älä huoli. En ole ensimmäinen jalkansa loukannut bussimatkustaja, Tiina hymyili.
      - Jos olet aivan varma?
   
      Ilmoitettuaan vielä työnantajalleen tapahtuneesta, Tiina sulki silmänsä ja mietti, miksi Vesa oli tuntunut oudolta. Mies ei ollut katsonut häntä silmiin kuin vilkuillen. Tämä oli hymyillyt liki kokoajan, aivan kuin olisi ollut hermostunut jostain.
      Illalla soittaessaan miehelle, Tiina sai vahvistuksen epäilyilleen. Vesan puhelimeen vastasi nainen. - Hei onko Vesa siellä? Tiina kysyi naisen sanottua puhelimeen pelkän haloon.
      - Ei, Vesa meni suihkuun, onko asiasi tärkeä?
      - Ei, soitan myöhemmin, Tiina sanoi ja sulki puhelimen. Sydän takoi hetken kuin villivarsa ja rauhoittui sitten. Oliko hän yllättynyt vai vihainen, hän ei tiennyt, mutta yhtä pian kuin sydämen tykytys oli alkanut, se lientyi normaaliksi, jollei hiukan hitaammaksi. Oli hän epäillyt jotain, mutta nyt kaiken tultua esiin, hän tunsi hiukan hassua voitonriemua, siitä, ettei ollut kuvitellut turhia.
   
      Kiire katosi, halu palata katosi. Hän olisi sairaslomalla vähintään kuukauden. Tiina sulki hetkeksi silmänsä ja mietti. Hänen ei tarvitsisi palata kotiin. Hän voisi pyytää Vesaa lähtemään asunnostaan, hän antaisi miehelle viikon aikaa.
      Tiina soitti mökin vuokraajalle, varasi mökin seuraavaksi viikoksi. Sesonki oli ohi, eikä mökin vuokraajalla ollut mitään sitä vastaan, että Tiina viipyisi vielä viikon.
      Päästessään sairaalasta, Tiina tilasi taksin. Antoi kuljettajalle kauppalistan, jotta tämä ostaisi hänen tarvitsemansa ruoat ja sanoi mökin osoitteen. - Pärjäätkö varmasti? Kuljettaja kysyi, Tiinan noustessa autosta.
      - Täällä on hyvä harjoitella pärjäämään, Tiina hymyili ja vakuutti ettei hänellä ollut kuin yksi jalka paketissa. Kädet toimivat ja kepit alkoivat jo tuntua tutuilta, päivän harjoittelun jälkeen.
      Täytettyään jääkaapin, Tiina käänsi radion päälle ja avasi siiderin. Saatuaan jätesäkin teipattua jalkaansa, hän kulki kepeillä pesuhuoneeseen. Saunaan lääkäri ei ollut antanut lupaa, mutta suihkukin teki hyvää kahden päivän sairaala vierailun jälkeen.
      Palatessaan pesulta, Tiina haistoi lämpimien patonkien tuoksun ja tuijotti pöytää, jolle oli sytytetty kynttilöitä. - Vesa? Tiina huhuili.
      Kukaan ei vastannut. Tiina kiersi olohuoneen, yritti nähdä pimeään yläkertaan. - Lopeta kuurupiilo, tämä on tyhmää, Tiina jatkoi. Jäädessään vaille vastausta, Tiina istui pöytään, avasi toisen siiderin ja maistoi patonkia.
      Välillä hän oli kuulevinaan liikettä, mutta terästäessään kuuloaan, hänen korvansa tapasivat vain hiljaisuuden. Puolen yön aikaan Tiinan nukahdettua sohvalle, jossain soi puhelin. Ensin Tiina luuli oman puhelimensa soivan, mutta se oli mykkänä olohuoneen pöydällä.
      - Mitä? Miehen ääni oli tyly ja kova. - Tulen kun vuoroni alkaa, ihan varmasti olen tolpillani, mies sanoi luuriin ja rojahti yläkerran sohvalle. Tämän takaraivo oli ainut joka näkyi alakertaan.  - Antaisitte edes ryypätä rauhassa, mies sanoi.
      Tiina odotti, kunnes mies hiljeni. Sulki tv:n ja tuijotti ylhäällä sohvan selkänojaa vasten painunutta päälakea. - Joko esittäydymme? Tiina kysyi.
      - Raimo Jaara, mies sanoi kääntymättä katsomaan alakertaan.
      - Tiina Liedes, mitä teet mökissä?
      - Jäin nalkkiin.
      - Kuinka?
      - Ryyppäsin pari päivää ja ymmärsin liian myöhään, vuoroni alkaa huomenna.
      - Mutta miksi juuri tässä mökissä?
      - Tiesin ettei tätä voitaisi vuokrata, ennen kuin pääset sairaalasta.
      - Tunnenko sinut? Äänesi vaikuttaa tutulta?
      - Tuskin.
      Tiinaa häiritsi miehen tapa istua ja puhua selin.
      - Petyitkö pahasti, kun en ollut Vesa? Mies kysyi.
      - Nukkumatti? Tiina älähti. Sinä olit leikkaussalissa?
      - Napakymppi.
      - Mitä horisin tainnuksissa? Tiina kysyi. - Jotain onnetonta?
      - Epäilit Vesan pettävän sinua, annoin vähän neuvoja.
      - Annoitko? Millaisia?
      - Ilmeisen hyviä, kun nyt olet yksin täällä, mies vaihtoi asentoa.
      Hiljaisuus venyi minuuteiksi. - Tuletko alas, vai haluatko että kompuroin sauvoineni ylös?
      - Olen lähdössä, Raimo sanoi ja sytytti valot yläkertaan.
      - Oletko ajokunnossa? Tiina ihmetteli miehen astuessa alas portaita. - Näytät kamalalta.
      Mies istui Tiinan viereen sohvalle, painoi pään käsiinsä ja kohautti olkapäitään.
      - Entä jos nukkuisit yön yli ja miettisit vasta aamulla rattiin menoa.
      - Kuulostaa järkevältä, mies sanoi ja kääntyi Tiinaan. - Saanko nukkua vieressäsi? Lupaan pysyä peiton päällä.
      - Kai sinä tiedät minusta jo kaiken.
      - Työssäni kuulee asioita, joita ihmiset eivät hereillä ollessaan kerro.
      - Mahtaa olla hauskaa kuunnella ihmisten syvimpiä salaisuuksia.
      - Olet ensimmäinen joka vannoi rakastavansa minua, alle puolen tunnin yhdessä olon jälkeen.
      - Niinkö? Et ole tosissasi? Tiina puuskahti.
      - Niin sinä sanoit, tosin hiukan minäkin ihmettelin, mihin minussa rakastuit niin nopeasti.
      - Etkö kysynyt?
      - Kysyin, mutta siihen sinä et vastannut, et kuulemma tiennyt.
      - Voiko noita sanoja mitenkään peruuttaa?
      - Ei, ne tulivat suoraan sydämestä, aina kun lisäsin lääkettä, huokaisit rakastavasi minua enemmän.
 


     
     
      

     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti