Luukku 7. Talven ihmemaa


Talven ihmemaa


      - Huomenta kulta.
      - Huomenta, missä sinä olet? Laura kysyi, käpertyen syvemmälle peittonsa alle.
      - Metsässä.
      - Kello on vasta kuusi aamulla, ei siellä vielä mitään näe.
      - Täällä näkee yllättävän hyvin, kun silmät tottuvat, mutten soittanut siksi.
      - Aki, onko jotain sattunut? Lauran ääneen sekoittui huolta.
      - Ei minulle, mutta täällä on pöllö, joka ei pääse siivilleen. Se räpiköi tuossa puron partaalla.
      - Pitääköhän se lopettaa, Laura mietti ja nousi lämpimän peiton alta.
      - En osaa sanoa, sinun pitää tulla itse katsomaan.
      Laura puki neuleen ja trikoot ja niiden päälle paksun talvihaalarin. Hän oli tottunut työskentelemään ulkona. Eläinlääkärin työ oli harvoin siistiä sisätyötä. Yleensä hänen apuaan tarvittiin navetoissa ja sikaloissa.
      Matka Akin kuvauspaikalle kesti tunnin. Laura jätti autonsa metsäautotien varteen, poimi mustan laukun auton takaosasta ja lähti seuraamaan miehen lumeen jättämiä jälkiä. Polku kiemurteli metsässä hyvän matkaa, ennen kuin oksilla suojattu maja tuli näkyviin.
      Mies oli rakentanut koppinsa pienen puron varteen, vienyt haaskan paikalle ja istunut päiväkausia odottaen tilaisuutta ottaa täydellinen kuva. Laura piti miehen ottamista kuvista, mutta hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt, istumaan pitkiä aikoja hiljaa ja liikkumatta.
      Aki odotti Lauraa majan ulkopuolella.  - Sinun tulosi kuulee kilometrin päähän.
      - En osaa hiipiä metsässä, yleensä minulla on kiire, Laura hymyili ja halasi miestä. - Missä se pöllö on?
      - Se taisi päästä siivilleen, mies sanoi ja avasi majan oven. - Mutta kun nyt olet täällä, tule ihmeessä sisään lämpimään.
      Laura istui jakkaralle ja vilkaisi ulos. Aurinko alkoi aavistella taivaanrannassa. Maisema oli upea, pienen putouksen jälkeen puro kiemurteli kahdenkymmenen metrin päässä majasta. Puron varren pensaat olivat kuurassa ja niiden oksilla oli jäisiä pisaroita, kuin hopeisia helmiä.
      - Eihän tuo maisema eläimiä kaipaa, Laura kuiskasi, katsellessaan kuinka aurinko alkoi kurkistella puiden lomasta.
      - Istutaan vielä hetki hiljaa, Aki sanoi ja otti jakkaran Lauran vierelle. Mies oli jättänyt kameran jalustimelleen ja keskittyi seuraamaan aamun heräämistä.
      Laura tunsi, kuinka sekunnit kuluivat, eivät pitkästyttävinä, vaan hengästyttävän kauniina auringon värjätessä maiseman ensin oranssiksi, sitten keltaiseksi ja lopuksi kirkkaan sinertäväksi. Juuri kun Laura oli kääntymässä Akin puoleen, ulkona liikahti jokin. Niin vähän, ettei hän heti saanut katseellaan kiinni liikkeestä. Sitten se tapahtui taas, näkökentän laidalla, hangella istui vitivalkoinen jänis, vain eläimen korvissä oli hipaisu mustaa. Istuttuaan hyvän tovin paikallaan, jänis loikki aivan majan ikkunan edestä, kuin esitellen pompputaitojaan. Vasta jäniksen kadottua, Laura huomasi pidättäneensä hengitystä. Hän vilkaisi olkansa yli mieheen ja hymyili.
      Aki nyökkäsi ikkunaa kohti, eikä hymyillyt. Laura kääntyi katsomaan uudelleen ja melkein huusi säikähdyksestä, nähdessään suuren tumman eläimen kulkevan puron toista laitaa. Karhu näytti tokkuraiselta, se katsoi suoraan ikkunan läpi Lauraan ja hetken nainen luuli, että karhu näki heidät, hyvästä suojauksesta ja tummennetusta lasista huolimatta. Karhu söi hetken Akin metsään tuomaa kuollutta vasikkaa ja palasi sitten pensaiden suojassa metsään.
      - Onko täällä aina tällaista? Laura huokaisi ja seurasi kuinka naakat ja varikset tulivat haaskalle, karhun kadottua. - Eivätkö karhut nuku talviunta?
      - Tuo on kai herännyt nälkäänsä. Eivät ne kovin sikeästi nuku, mutta ei niitä aivan joka päivä näe.
      - Kiitos, että näytit tämän, Laura sanoi hiljaa.
      - Kiitos, että tulit. Eikä tämä mikään ole minun aikaansaannostani, Aki hymyili ja kääntyi tutkimaan reppuaan. - Maistuisiko kaakao ja voileipä?
      Mies kaatoi höyryävää kaakaota termospullosta kahteen mukiin ja poimi pussista voileivät.
      - Miten täällä on minulle eväitä? Laura kysyi tutkien voileipiä tarkemmin. - Et sinä syö paprikaa.
      - Saatoin toivoa, että tulisit tänään tänne, mies sanoi.
      - Oliko sitä loukkaantunutta pöllöä olemassakaan?
      - Pöllö kyllä oli, mutta ei se loukkaantunut, vaikka otin muutaman kuvan. Voin näyttää ne koneelta, kun päästään kotiin.
      - Katso, Laura kuiskasi, jäniksen palatessa omia jälkiään ikkunan takana. Kääntyessään miehen puoleen, Laura näki tämän siirtäneen jakkaransa syrjään ja polvistuneen toisen polvensa varaan.  - Mitä sinä nyt? Laura kuiskasi ja tuijotti miestä.
     - Tuletko vaimokseni? Mies kysyi ja avasi kädessään olevan pienen tumman rasian.
Laura katsoi sormusta ja miestä ja jänistä, joka oli pysähtynyt ikkunan taakse. - Tulen.
     Aki nousi, veti Lauran syliinsä ja suuteli naista.
     - Häävieraiksi en vaadi jäniksiä ja karhuja, Laura sanoi. - Mutta hääpaikan toivoisin olevan yhtä kaunis. 

2 kommenttia: