Luukku 8. Kuuraparta


Kuuraparta


      - Hei, voisitko auttaa minua, Meri pysäytti naisen asematunnelissa.
      - Niin? Hölmistyneen näköinen nainen katsoi Meriin.
      - Hullu ex-mieheni vainoaa minua.
      - Soita poliisille?
      - Hänellä on lähestymiskielto, en ehdi selittää. Voitteko ottaa tämän, Meri nosti mustan tyhjän laukun ja ojensi sen naiselle. - Meillä on samanlaiset takit ja hiuksesi ovat vain aavistuksen pidemmät, jos kiirehdit junaan, hän näkee vain selkäsi ja nousee perässäsi junaan. Saan sen verran etumatkaa että pääsen aulassa partioivien poliisien luo.
      - Entä kun hän huomaa, etten ole sinä?
      - Ei hän muille ole vihainen, minulle vain. Kun hän huomaa erehtyneensä, hän luultavasti pyytää anteeksi ja poistuu paikalta. - Tuolla hän tulee, Meri sihahti ja astui pilarin taakse piiloon, nyökäten naiselle, jotta tämä kiirehtisi junaan.
      Oskari Lepistö etsi katsellaan naista ja kirosi huolimattomuuttaan. Kuka olisi uskonut, että nainen olisi noin röyhkeä. Hänen etsiessään lippua puhelimestaan, tämä oli juossut ohi ja siepannut penkiltä laukun, jossa hänen kannettavansa oli. Mitä nainen toivoi saavuttavansa tempullaan, halusiko tämä saattaa hänet vain naurunalaiseksi.
      Ei hänen työkoneellaan valtiosalaisuuksia ollut, mutta tälle päivälle ehdottoman tärkeä projektikansio kyllä. Seuraavan projektin aloitustilaisuus pidettäisiin kahden tunnin kuluttua, eikä hänellä tietenkään ollut kopioita tiedostoista.
      Toki hän oli kuullut pilvipalveluista ja kirosi, ettei ollut ottanut palvelua käyttöön, vaikka kone siitä tasaisin välein herjasi.
      Juostuaan naisen perässä asematunneliin, Oskari kiihdytti askeleitaan. Hän näki punaiseen takkiin pukeutuneen naisen juoksevan portaita asemalaiturille. Nainen ei ilmeisesti tiennyt, että Oskarilla oli lippu juuri kyseiseen junaan. Mies harppasi junan viimeiseen vaunuun. 
      Meri huokaisi miehen kadottua junaan, vain hetkeä ennen, kun se lähti liikkeelle. Nyt mies ei pääsisi ulos, ennen seuraavaa asemaa. Meri hymyili itsekseen, valhe oli aina uskottava, jos sen kertoi uskottavasti. Nainen jolta hän oli pyytänyt apua, ei koskaan saisi tietää, että Meri oli valehdellut.
      Hän juoksi kannettava kainalossa seuraavalle laiturilla ja pohjoiseen lähtevään junaan. Onneksi hän oli sopinut jo maanantaina, että mies hakisi lapsen hoidosta tuolla viikolla. Tänään hänellä menisi ehkä hiukan tavallista myöhempään. Meri sulki silmänsä, hänen oli ollut pakko toimia. Hän oli ainut, jolla oli mahdollisuus saada projektin yksityiskohdat julki, ennen kuin töiden aloituspäätös tehtäisiin. 
      Oskari käveli vaunun läpi ja etsi katseellaan naista. Kaksikerroksiset vaunut olivat vihonviimeinen keksintö, mies manasi, joutuessaan kävelemään jokaisen vaunun kahteen kertaan läpi, ennen seuraavaan vaunuun siirtymistä.
      Neljännen vaunun yläkerrassa hän viimein näki tutut tummat hiukset ja punaisen villakangastakin selän. Hän astui naisen eteen ja tuijotti tämän vieraita kasvoja pitkän hetken, ennen kuin kääntyi ja astui portaisiin ja juoksi alas vaunun eteiseen. Mies painoi takaraivonsa vaunun seinää vasten ja sulki silmänsä, tyynnyttääkseen sisällä kiehuvan raivon.
      Hän oli erehtynyt naisesta. Hän olisi voinut vaikka vannoa, että nainen oli sama, joka hänen laukkunsa vei. Selvittäen hetken ajatuksiaan Oskari kulki vielä kolme viimeistä vaunua läpi, ennen kuin uskoi, ettei junassa ollut toista tummahiuksista, punaiseen villakangastakkiin pukeutunutta naista. Tällä kertaa häntä oli huijattu perusteellisesti.
      Kiroten hölmöyttään mies etsi paikkansa ja istui alas. Ikkunan takana aukesi täydellisen talvinen maisema. Kireä pakkanen oli yön aikana lauhtunut suojasääksi ja uutta lunta satoi tuiskuten. 
      Seistessään toimituksen oven takana, Meri oikaisi neulettaan ja kopautti oveen. Se avautui liki samalla hetkellä. - Saitko sen? Oven avannut Vilma kysyi ja siirtyi syrjään. - Tule sisään, mennään tänne, nainen johdatti Merin pieneen toimistoon ja sulki oven heidän jäljessään.
      Vilma avasi koneen ja tuijotti hetken näyttöä, joka vaati salasanaa. - Tiedätkö salasanan?
      - Hän on mies, Meri istui Vilman viereen ja painoi numeroita yhdestä neljään.
      - Et ole tosissasi, ovatko miehet noin tyhmiä?
      - Tunnetko miestä joka muistaisi vaimonsa syntymäpäivän tai hääpäivän? Meri nauroi. - Miten ihmeessä he muistaisivat useita salasanoja.
      - Olet oikeassa, mikähän se noista on? Vilma mietti Merin avatessa työpöydälle ilmestyneitä kansioita. - Palaa yksi takaisin, siinä, tuo näyttää tutulta.
      Naiset tutkivat kansioon kerättyjä tietoja, pohjapiirroksia ja karttoja.
      - Luulen että meillä on tarpeeksi vahva näyttö, Vilma sanoi tuntia myöhemmin. - Kartta ja pohjapiirros osoittavat, että maa-alaa tuhoutuisi paljon lupahakemusta enemmän. - Soitetaan päätoimittajalle, hän saa viedä asian eteenpäin.
      Tuntia myöhemmin päätoimittaja soitti takaisin Vilmalle.
      - He saavat estettyä pohjatöiden aloittamisen, Vilma hymyili ja sulki puhelimen.
      - Saimme ehkä taas yhden ikimetsän suojeltua, Meri huokaisi. Innostus jonka vallassa hän oli vielä tunti sitten ollut, tuntui haihtuneen talviseen iltapäivään. Vähitellen jännitys ja pelko ottivat tilaa onnistumisen ilolta.
      - Voin viedä sinut asemalle, Vilma sanoi ja keräsi heidän tulostamansa paperit salkkuun.
      Meri sulki kannettavan ja puki takin ylleen, poimi käsilaukun ja tietokoneen syliinsä ja seurasi naista kadulle.
      Paluumatkalla junassa, Meri etsi oikeita sanoja, joilla selittäisi tekonsa. Mies oli pakottanut hänet toimimaan selkänsä takana, koska ei suostunut kuuntelemaan, kun hän oli esittänyt epäilynsä. 
      Merin astuessa portista jouluvaloin koristetun omakotitalon pihaan, hän näki miehen ja lapsen jotka rakensivat valtavaa lumiukkoa.
      - Ehdit sentään illaksi kotiin, Oskari sanoi. Miehen ilmeestä oli mahdoton tulkita tämän mielialaa.
      - Sain asiani toimitettua, Meri sanoi seuraten miehen kasvoja, joko tämä olisi raivoissaan tai viileä ja vihaisen asiallinen.
      - Entä nyt?
      - Mitä nyt? Meri kysyi ja laski kannettavan käsilaukkunsa päälle leikkimökin portaalle. - En minä tiedä, en voinut antaa sinun aloittaa projektia. Meri auttoi pyöristämään lumiukon suurta päätä. - Käy katsomassa onko meillä porkkanoita? Meri pyysi Otolta, joka taputti lumiukon pyöreää vatsaa. Poika juoksi takaovesta sisään, edes yrittämättä karistaa enintä lunta vaatteistaan.
      - Pieni salapoliisileikkisi maksoi minulle työpaikan, Oskari sanoi ja kietaisten kaulahuivinsa lumiukon kaulan ympärille.
      - Niinkö, Meri veti henkeä ja yritti etsiä huvittuneisuutta miehen silmistä. Hän toivoi miehen laskevan leikkiä. - Erotettiinko sinut?
      - Luulitko, että kaiken jälkeen olisin voinut jatkaa työssäni?
      - Eihän se maailmanloppu ole, jos yksi projekti hiukan viivästyy? Onko edes laillista irtisanoa tuollaisen vuoksi?
      - Ei minua irtisanottu, erosin itse.
      - Erosit työstäsi?
      - En tiennyt miksi projektin aloituksella oli niin kiire, nyt tiedän. Kiitos siitä.
      - Eipä kestä.
     Otto juoksi porkkana kädessä ulos ja yritti hyppiä, yltääkseen tökätä porkkanan lumiukon nenäksi. Oskari nosti pojan syliinsä ja auttoi tätä painamaan porkkanan hiilisilmien alle.
      - En minä voi olla vaimoni kanssa eri mieltä suurista asioista, mies sanoi, laski lapsen maahan ja kietoi kätensä Merin ympärille, suudellen tämän hämmentyneitä huulia.
      - Hei Kuuraparta, lumiukko valkoinen, Otto lauloi painellen mustia hiiliä nauravaksi suuksi lumiukon kasvoihin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti